Ohjaus: David Lynch

Musiikki: Angelo Badalamenti

Blue Velvet on ensimmäinen Lynchin elokuva missä hän mielestäni on löytänyt tyylinsä ja uskoisin että ensimmäinen joka on hyvin pitkälle Lynchin omaa näkemystä, jos ei oteta huomioon Eraserhead:ia mikä on omalla tavallaan pienoinen mestariteos ja mainio debyyttielokuva Lynchilta. Elefanttimies oli enemmmänkin sympaattinen kuin erinomainen ja Dyyni oli kaikin puolin sekava ja ontto.

Blue Velvetissa Lynch on selvästi löytänyt oman juttunsa ja suhteellisen simppeli mutta toimiva käsikirjoitus löytyvästä korvasta ja siitä seuranneesa mysteerista yhdistyy Lynchille ominaisiin friikkeihin henkilöhahmoihin ja unenomaiseen pelottavaan tunnelmaan. Blue Velvetissä voi nähdä jo enteitä Twin Peaksista missä Lynch sai sitten toden teolla toteuttaa omaa visiotaan mysteereistä ja amerikkalaisesta pikkukaupunkielämästä.

Blue Velvet on oikeastaan aika hämmentävä elokuva. Angelo Badalamentin musiikki on kuin suoraan jostain vanhemmasta mustavalko film-noirista joista Blue Velvet on muiltakin osin selvästi ottanut vaikutteita. Nämä film-noir elementit yhdistyvät sitten Lynchin kieroihin ja friikkeihin henkilöihin ja Lynch sekoittaa vielä pakkaa Jeffreyn ja Sandyn rakkaustarinalla mikä saa välillä jopa siirappisia ja ylidramaattisia piirteitä. Tavallaan sekoitus on kiehtova ja outo mutta hetkittäin tulee mies tunne että ehkä Blue Velvetistä sittenkin vielä hieman paistaa läpi vaikutteet ja Lynch vielä jossain määrin hakee sitä omaa täydellisen persoonallista ja tinkimätöntä maailmaa mikä tuleekin sitten vahvemmin esiin myöhemmin mm. Lost Highwayssa ja Mulholland Drivessa.

Blue Velvet on hieno elokuva Lynchilta ja hänen paras elokuvansa siihen asti vaikka Lynch teki mielestäni todellisen mestariteoksensa vasta yli 10 vuotta elokuvan jälkeen.