Ohjaus: Alfred Hitchcock

Musiikki: Bernard Herrmann

Jo ties kuinka monetta kertaa tuli Hitchcockin klassikko Psycho katsottua ja tulin siihen tulokseen että se on mielestäni ehkä paras Hitchcockin elokuva. Yhtään vähättelemättä miehen monia muita loistavia elokuvia, Psychossa on vain jotenkin kaikki kohdallaan.

Ensinnäkin jo tarina itsessään on nerokas mutta myös tunnelma on jopa Hitchcockin elokuvalle harvinaisen psyykkaava ja kuumottava. Hitchcock luo loistavasti piinaavan tunnelman jo alussa imaisten katsojan Marionin ahdinkoon ja paranoiaan. Loistava kohtaus missä poliisi herättää nukkuvan Marionin autosta on yksi hieno esimerkki. Normaali poliisi joka tietysti tsekkaa tien viereen parkkeeratun auton saadaan näytämään ja tuntumaan uhkaavalta yksinkertaisella kameratyöskentelyllä. Pienillä asioilla Psycho antaa jo alkumetreistä tunnelman että jokin on pielessä. Jotain tulee tapahtumaan mutta katsoja pidetään täysin pimennossa ja juonellisesti vieläpä täysin väärillä jäljillä, kunnes elokuvan kuuluisin kohtaus vihdoin pamahtaa ruudulle ja heittää koko siihen astisen jouonen nurin. Juoni on yksinkertaisesti nerokas ja Psycho ei oli mielestäni vanhentunut aikojen saatossa ja toimii edelleen yhtenä parhaista kauhu- ja jännityselokuvista.

Turha varmaan edes mainita että elokuvan yksi suurista neronleimauksista on Bernard Herrmannin uskomattoman tehokas musiikki mikä lataa kylmäävän tunnelman jo heti alkuteksteissä. Harvassa elokuvassa jo pelkät mustavalkoiset alkutekstit riipivät selkäpiitä. Herrmann ylitti itsensä Psychossa ja Vertigossa ja löi molempiin unohtumattoman jäljen yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista scoreista.

Anthony Perkins on tietysti elämänsä roolissa Norman Batesina ja säilyy yhtenä vaikuttavimmista roolisuorituksista kautta aikojen.

Psycho on loppuun asti mietitty kiistaton ja tinkimätön mestariteos ja Hitchcockin uran viimeinen taidonnäyte. Elokuvan tunnelmassa, musiikissa, tarinassa ja tyylissä on jotain ainutlaatuista mikä jokaisen elokuvan ystävän pitäisi kokea.