Ohjaus: Godfrey Reggio

Musiikki: Philip Glass

Koyaanisqatsi on kuvan ja musiikin juhlaa. Kyllähän tämä jaksaa päräyttää kerta toisensa jälkeen. Koyaanisqatsi ei sisällä dialogia, pelkästään kuvia ja musiikkia. Koyaanisqatsi tarkoittaa "Life out of balance" ja elokuvan teema onkin maapallo, elämä ja kuinka ihmisen teot vaikuttavat elämään maapallolla. Koyaanisqatsi sisältää kyllä joitain hienoimpia kuvia mitä on kameralla saatu taltioitua. Philip Glassin jumittava ja arpeggiomainen musiikki toimii loistavasti ja vie hienosti tunnelmasta ja teemasta toiseen. Yksi kaikkien aikojen elokuvia, visuaalinen mestariteos jonka jokaisen pitäis mun mielestä ainakin kerran kokea.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky

Eipä ole pitkään aikaan blogia tullut päivitettyä. Elokuvia toki on tullut katsottua, aika paljonkin itse asiassa mutta kirjoittamiselle ei oikein löydy aikaa. Katsoin eilen Jodorowskyn The Holy Mountain mikä on kyllä yksi omalaatuisempia ja ainutlaatuisempia elokuvia koskaan. Sanomattakin selvää että Jodorowskyn elokuvat eivät sovi kaikille ja kieltämättä ihan joka mielentilassa en itsekään näitä katsoisi. Kuitenkin jos hieman rujompi, oudompi ja experimentaalisempi surrealistinen ja psykedeelinen :) elokuva kiinnostaa, Jodorowsky on juuri sinua varten.

Holy Mountain on trippi, jota on turha lähteä seuraamaan juonen perusteella. Kannattaa vain otaa hyvä asento ja antaa mielen virrata elokuvan mitä häikäisevimmissä visuaalisissa maailmoissa ja tapahtumissa. Jotain juonentynkääkin on havaittavissa mutta aika paljon ruudulle vain vyöryy kohtauksia ja kuvia, enemmän tai vähemmän symbolisia ja toisiinsa liittyen. Soundtrack pauhaa taustalla ja sekin vaihtelee perinteisemmästä viuluscoresta rockiin, itämaisiin teemoihin, elektroniseen musiikkiin ja ties mihin. Ei tästä voi muuta sanoa kuin että täysin ainutlaatuinen trippi. Eihän tälle voi kuin nostaa hattua. Todella omaperäistä elokuvantekoa ja visuaalisesti häikäisevän hieno ja rujo teos.

Ohjaus: Neil Marshall

Musiikki: Tyler Bates

Neil Marshall tehtaili yhden viime vuosien parhaista kauhuelokuvista muutaman vuoden takaisella The Descentilla. Tästä huolimatta ennakkotietojen perusteella ei Doomsdaylle voinut asettaa kovin suuria odotuksia. Ja toden totta, Doomsday on oikeastaan niin heikko elokuva kuin osasi jo hieman odottaa.

On tietysti hienoa että nykypäivän ohjaajat vielä kunnioittavat vanhoja kasariklassikoita mutta soppaan voisi tietysti keksiä jotain muutakin kuin vain pelkkää vanhojen suosikkielokuvien apinointia. Tuntuu että Doomsday on tehty periaatteella: "hei mulla on idea, otetaan juoni Escape From New Yorkista ja heitetään sekaan Mad Max 2:sen puvustus". Tietysti Doomsday on hieman päivitetty, juoneen on ämpätty tappajavirus, kuvaus on hektistä ja sekavaa sekä CGI goreilua ja tappelua nähdään roppakaupalla.

Plussaa täytyy antaa siitä että Doomsday on vedetty osiltaan tarpeeksi överiksi ja selvästi ihan tarkoituksella. Jos tehdään roskaa niin tehdään sitten kans kunnolla ja viimeisen päälle. Harmi vaan että leffa on muuten täysin persoonaton ja melkein kahden tunnin kestolla pitkästyttävä. Se on kaukana esikuviensa persoonalisesta ja tinkimättömästä otteesta. Vahvan näkemyksen sijaan Doomsday on sekavaa sillisalaattia ja puuduttavaa kohkaamista missä suurin piirteinen jokainen idea, kohtaus ja henkilöhahmokin on suoraan pöllitty jostain elokuvasta. Lopputuloksessa ei ole kehumista erityisesti kun välillä Mad Max maisemista siirrytään puolivälin jälkeen käsittämättömiin Sormusten Herra maisemiin minkä jälkeen palataan automainokselta näyttävään puuduttavaan loppukaahailuun.

Nyt Marshall on näyttänyt meille kaikille mistä elokuvista hän tykkää ja saanut vielä rahat siihen. Seuraavaksi vois sitten tehdä taas jotain oikeaa elokuvaa, eikö vaan?

Ohjaus: Jose Padilha

Musiikki: Pedro Bromfman

City of Godin tekijöiltä tulee uusi samaan aiheeseen perustuva elokuva, tosin nyt keskitytään enemmän slummeissa pyörivään poliisin erikoisjoukkoihin ja niiden elämään. City Of Godin edellisestä katselusta on aikaa mutta tuntuu että Tropa De Elite ei ihan sen tasolle yllä.

Kuten arvata saattaa, myös poliisi on suurimmalta osin läpimätä ja korruptoitunut Brasiliassa. Raha kiertää ja huumepomojen kanssa ollaan hyvää pataa mielummin kuin soditaan. Rehellisillä poliiseilla on vaikea pysyä systeemissä mukana ja Tropa De Elite kertoo näiden vaikeuksista selvitä poliisien korruptoituneessa maailmassa.

Aiheellisesti Tropa De Elite on mielenkiintoinen ja tärkeä mutta elokuvana se jää hieman sekavaksi ja hajaniseksi. Leffa kuvaa poliisine kieroiluja ja sekoilua korruptiokierteessä ja välilllä kuullaan opiskelijoiden mielipiteitä joista moni myös on sotkeutunut huumekauppaan. Elokuva ei annan kovin lohdullista tilaa brasilian tämän hetkisestä tilasta. Sivuhahmoja on kuitenkin aika paljon ja tapahtumista ei oikein meinaa saada otetta vaikka elokuva tavallaan hyvin eteneekin. Loppupuolella keskitytään näyttämään poliisin erikoisjoukkojen kouluttamisleiriä mikä ei loppujen lopuksi ole kovin mielenkiintoista. Koulutus on tietysti rankka ja ylilyövä mutta näitä on nähty jo ties kuinka monta kertaa eikä Tropa De Elite tuo aiheeseen mitään uutta tai mielenkiintoista. 

Ohjaus: David Cronenberg

Musiikki: Howard Shore

David Cronenbergin Dead Ringers säilyy Cronenbergin parhaimpina elokuvina. Vaikka Cronenberg on tehnyt liudan hyviä elokuvia ja pidän hänen tyylistä ja maailmasta, useimmiten hänen elokuvistaan kuitenkin puuttuu se jokin viimeinen silaus joka tekisi niistä loistavia tai klassikoita. Dead Ringers ei sekään 5 tähteen yllä vaikka Cronenbergin parhaimmistoa edustaakin.

Jeremy Irons loistaa näyttelemällä kahta identtistä ja luonteeltaan hyvinkin erilaista veljestä. Cronenberg ei säästele ja ottaa kyllä kaiken irti veljeksistä. Myös Geneviéve Bujold hoitaa roolinsa hienosti joka tuo särön veljesten aiemmin toimineeseen suhteeseen. Kaikki elokuvassa meneekin täysin päin helvettiä ja loppu on todella karu ja säälitön. Loppupuolella mennään jo aika äärettömiin ja jopa tragikoomisiin ratkaisuihin. Ilmeisesti elokuva sai aika ristiriitaisen vastaanoton enkä ihmettele. Lopun ylilyövät käänteet ja lohduttomuus voivat olla satunnaiselle mainstream elokuvayleisölle hieman liikaa.  Elokuva pyörii oikeastaan täysin kolmen hahmon ympärillä ja mutta kiitos loistavien näyttelijäsuoritusten elokuva kantaa hyvin. Tosin paikoitellen Dead Ringer ehkä leffa junnaa paikoillaan ja pieni tiivistäminen ei ehkä olisi ollut pahitteeksi.

Ohjaus: David Lynch

Musiikki: Angelo Badalamenti

Blue Velvet on ensimmäinen Lynchin elokuva missä hän mielestäni on löytänyt tyylinsä ja uskoisin että ensimmäinen joka on hyvin pitkälle Lynchin omaa näkemystä, jos ei oteta huomioon Eraserhead:ia mikä on omalla tavallaan pienoinen mestariteos ja mainio debyyttielokuva Lynchilta. Elefanttimies oli enemmmänkin sympaattinen kuin erinomainen ja Dyyni oli kaikin puolin sekava ja ontto.

Blue Velvetissa Lynch on selvästi löytänyt oman juttunsa ja suhteellisen simppeli mutta toimiva käsikirjoitus löytyvästä korvasta ja siitä seuranneesa mysteerista yhdistyy Lynchille ominaisiin friikkeihin henkilöhahmoihin ja unenomaiseen pelottavaan tunnelmaan. Blue Velvetissä voi nähdä jo enteitä Twin Peaksista missä Lynch sai sitten toden teolla toteuttaa omaa visiotaan mysteereistä ja amerikkalaisesta pikkukaupunkielämästä.

Blue Velvet on oikeastaan aika hämmentävä elokuva. Angelo Badalamentin musiikki on kuin suoraan jostain vanhemmasta mustavalko film-noirista joista Blue Velvet on muiltakin osin selvästi ottanut vaikutteita. Nämä film-noir elementit yhdistyvät sitten Lynchin kieroihin ja friikkeihin henkilöihin ja Lynch sekoittaa vielä pakkaa Jeffreyn ja Sandyn rakkaustarinalla mikä saa välillä jopa siirappisia ja ylidramaattisia piirteitä. Tavallaan sekoitus on kiehtova ja outo mutta hetkittäin tulee mies tunne että ehkä Blue Velvetistä sittenkin vielä hieman paistaa läpi vaikutteet ja Lynch vielä jossain määrin hakee sitä omaa täydellisen persoonallista ja tinkimätöntä maailmaa mikä tuleekin sitten vahvemmin esiin myöhemmin mm. Lost Highwayssa ja Mulholland Drivessa.

Blue Velvet on hieno elokuva Lynchilta ja hänen paras elokuvansa siihen asti vaikka Lynch teki mielestäni todellisen mestariteoksensa vasta yli 10 vuotta elokuvan jälkeen.

Ohjaus: David Fincher

Musiikki: Dust Brothers

Fight Club on tullut nähtyä jo useampaan otteeseen ja DVD:n ostettua piti taas pitkästä aikaa leffa tarkastaa. Ja kyllähän leffa edelleen toimii erittäin mainiosti. Heti alusta lähtien Fight Club tempaa mukaansa eikä hellitä oikeastaan hetkeksikään ja yli 2 tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttely on vahvaa, The Dust Brothersin soundtrack yllättävän toimiva ja käsikirjoitus on myös varmaa laatua. Kerronta on ehkä hetkittäin hieman sekavaa ja kertojaääni on useimmiten huono ratkaisi mutta Fight Clubissa se yllättäen toimii. Leffa sisältää muutamia hieman ärsyttäviä ja turhia hetkiä joten puoli pistettä joudun pudottamaan. Varsinkin elokuvan alussa missä (Jack?) kertoo tapahtumista ja samalla leikataan kohtauksesta toiseen on jotain hieman ärsyttävää. Yleensä en pidä tämän tyylisistä ratkaisuista mutta hyvin nopeasti tapahtumat tempaavat mukaansa jolloin kertojaääni jää toissijaisksi. Joskus onneksi näinkin. Pienistä puutteista huolimatta  Fight Club on Fincherin mestariteos ja loistava elokuva kaikin puolin.

Ohjaus: John Carney

Musiikki: Glen Hansard & Markéta Irglová

Heti perään toinen hyväntuulen leffa. Once on musiikkielokuva ja toimii pitkälti musiikin voimalla. Näyttelijät eivät ole oikeastaan näyttelijöitä mutta homma toimii suurimmaksi osaksi varmasti siksi että enimmäkseen he pääsevät esittämään elokuvassa omaa musiikkiaan. 

Glen Hansard näyttelee pölynimurikorjaajaa joka viettää vapaa-aikansa soittamalla kadulla ja säveltämällä. Hän tapaa tsekkoslovakiasta irlantiin muuttaneen tytön ja he löytävät yhteisen sävelen ja alkavat tehdä musiikkia yhdessä. Heille muodostuu myös ystävyyssuhde mikä selvästi syvenee mutta tyttö on naimisissa mikä tuo hommaan komplikaatioita.

Vaikka juoni on yksinkertainen ja kliseinenkin, Once toimii kuitenkin vahvan musiikkinsa ja hyvä tunnelman vuoksi. Erittäin pieni budjetti näkyy mutta toimii ja musiikki on yllättävänkin vahvaa ja toimivaa. Biisit ovat hyviä mikä onkin tärkeää Oncen kaltaisessa elokuvassa. Vaikka leffa on paikoin jopa hieman imelä ja alleviivaava, se ei haittaa paljoa. Tosin joissain kohdissa olisi kohtauksia voinut supistaa, hetkittäin tuli fiilis että biisin soidessa kokonaisuudessaan ei oltu oikein keksitty mitä kuvaa laittaa kappaleen alle ja paikoitellen leffa polki turhaa paikallaan lyhyestä kestosta huolimatta.

Ohjaus: Alexander Payne

Musiikki: Rolfe Kent

Odotuksia ei ollut ollenkan Sidewaysin kohdalla koska komedia on vaikea laji ja en ole niin vahvasti komedian ystävä koska vain tietynlainen komedia toimii minulle. Sideways sisälsi sekä toimivaa että ei toimivaa komediaa. Pääosin leffa oli kuitenkin toimiva ja hauska hyväntuulen leffa. Pääpari oli toimiva vaikkakin hetkittäin hieman ärsyttävä ja loppupuolella melkein jopa mentiin käsikirjoituksessa överiksi mutta tämä oli myös omalta osaltaan toimiva ratkaisu.

Sideways sisälsi myös sopivassa määrin draamaa mutta silti  leffan hyväntuulinen tunnelma ja kepeys säilyi hyvin koko keston ajan. Ei mikään mestariteos mutta toimiva ja hyvin katseltava elokuva.

Ohjaus: Rainer Werner Fassbinder

Musiikki: Peer Raben

Fassbinderin tuotanto on jäänyt itseltäni toistaiseksi vielä täysin tutustumatta vaikka useaan otteeseen on ollut tarkoitus herran elokuvia ottaa haltuun. Nyt sain viimein ensimmäisen elokuvan ohjaajalta katsottua ja Herra R:n Kujanjuoksu Fassbinderin alkupään tuotannosta ainakin vakuuttaa.

Herra R elää normaalia keskiluokkaista elämää vaimonsa ja yhden poikansa kanssa. R käy töissä arkkitehtitoimistossa ja viikonloppuisin seurustellaan vanhempien tai naapurien kanssa tai käydään ystävien kanssa ulkona. Elämä kiertää samaa rataa ja vaimo on hienohelma joka hermostuu jos edes mainitaan työnteosta mitään ja on sitä mieltä että miehen pitää elättää perhe.

Elokuva keskittyy kuvaaamaan herra R:n arkea ja Fassbinder luo kyllä loistavia kohtauksia ja nasevaa dialogia. Ihmisten teennäisyys tulee loistavasti ilmi erityisesti Herra R:n vanhempien tullessa kylään. Nauretaan ja ollaan muka niin hyvää pataa anopin kanssa mutta hetkeä myöhemmin jo riidellään ja pikkaisen vilautellaan niitä oikeita tunteita. Herra R:n elämä todellakin näyttäytyy hieman ahdistavana katsojalle ja lopussa ratkaisevalla hetkellä R:n teko tuntuu jopa oikeutetulta vaimon ystävän paasatessa minuuttikaupalla kovaan ääneen laskettelusta mikä ei voisi vähempää ketään kiinnostaa.

Hieno elokuva mikä pistää todellakin miettimään kuinka elämä voi jumiutua paikoilleen eikä uskalla lähteä tilanteesta pois ja näyttää todellisia tunteitaan. Ja lopulta voi käydä huonosti kun tulee se hetki että ei enää jaksa ja pää hajoaa. Näyttely on toimivaa ja uskottavaa sekä ohjaus tiukan realistista. Ihan kaikki kohtaukset eivät jaksa täysin kantaa loppuun asti ja vaikka leffa oli sopivan pituinen, silti välillä tuntui että jostain olisi hieman voinut karsia. Joka tapauksessa erittäin hyvä elokuva ja tulen varmasti tutustumaan Fassbinderin muihinkin elokuviin.